...etenemistä ehkä hidastamaan sädehoidolla."

Näihin sanoihin pysähtyi elämämme taas vaihteeksi alkaakseen taas uudestaan uusista lähtökohdista.

Musta tulee siis leski. Todennäköisesti reilusti alta kolmekymppisenä. Voi vittu.

Ei tämän näin pitänyt mennä. Tavallaan olen nyt entistäkin onnellisempi siitä, mitä ollaan saatu jo kokea yhdessä. Meillä on ihana poika, avioliitto, oma talo jne. Olemme siis jo saaneet yhdessä valtavasti kaikkea. Sääli juttu, ettei saada sitä kaikkea vanhuuteen asti jakaa, mutta näin se nyt näyttäisi menevän.

Enkä halua kenenkään sanovan, että ihmeitä tapahtuu. Joo, tapahtuu niitä, ja hirmu kiva juttu olis, jos semmonen meille tapahtuisi, mutta en mä voi tulevaa elämääni ja tätä olevaa rakentaa sen pohjalle, että se ihme tapahtuu. Sitä kun ei pysty kukaan lupaamaan. Lääketiede teki/tekee voitavansa, ja sillä on päästy tähän asti. Diagnoosista on jo yli vuosi, ja jos paljon pahaa, niin on tällä ajalla hyviäkin aikoja. Ja kaikki mitä diagnoosin yli on menty, on tavallaan ollut jo jatkoaikaa meille ja niistä päivistä mitä saadaan, pitäisi viimeistään nyt osata nauttia. Koskaan kun ei tiedä, mikä on se viimeinen, tai mikä aloittaa sen varsinaisen lähtölaskennan.

Nyt on suunnitelma siis seuraava, että Jimmy menee mahdollisimman pian kuopioon pet-kuvaukseen, jossa kartoitetaan, mitkä imusolmukkeet/imusolmukeryppäät on tällä hetkellä ns. aktiivisia. Niiden menoa sitten yritetään sädehoidolla jarruttaa. Sädettää kun ei voi koko miestä päästä varpaisiin. Sen pet-kuvauksen perusteella saadaan varmaan jonkinlaista osviittaa siitä, mikä on elinajan ennuste. Onko se vain kuukausissa, vai jopa vuosissa, jota tietenkin toivon. Epäilen kovasti, koska tähänkin mennessä tauti on ollut todella aggressiivinen, miksikäs ei siis enää olisi...?

Tällä hetkellä päässäni pyörii ja surettaa vaan kovasti lähinnä Jimmyn ja Jeremiaksen puolesta. Jimmy ei koskaan pääse näkemään lapsensa kouluunlähtöä tai muita merkittäviä juttuja, eikä Jeremias koskaan saa esitellä koulukirjojaan iskälle, tai monia muita lapselle tärkeitä asioita. Sen lisäksi mietin, kuinka hankaliin kysymyksiin pääsen vielä tämän asian tiimoilta vastaamaan. Mitä ihmettä voi tehdä, jos/kun lapsi itkee ikäväänsä, ja isä ei koskaan tule takaisin, vaikka sitä sekä äiti että lapsi niin kovin kovasti toivoisi. Mietin myös kuinka kummassa onnistun kasvattamaan tuon lapsen ihan yksin, kun se on kaksistaankin välillä niin kovin vaikeaa. Kaikki päätökset ja rajanvedot pitää tehdä jatkossa yksin. Ei ole edes sitä isää puhelimen päässä, eikä viikonloppuisin. Rankat ajat on menossa, mutta ei tuo tulevaisuus sen valoisammalta näytä.

Mun ja Jimmyn seurustelun alkuajoista mulla on ollut Tunne. Sellainen tunne, että tää on liian täydellistä ollakseen totta. Kestääkseen. Oon ihan alusta alkaen ollut ihan varma, että joskus, jonain päivänä Jimmy jättää mut. En vaan tiennyt / ajatellut, että tällä tavalla.

En ole pystynyt kuvittelemaan meidän vanhuutta yhdessä, olen alitajunnassa ja osin tietoisestikin koko ajan pelännyt, ettei sitä tulla näkemään. Tottahan se surettaa, mutta tavallaan on sellainen olo, että "kyllä mä tiesin, että tässä näin käy". Ei sen näin pitänyt mennä, tai en halunnut sen menevän, mutta tavallaan en muutakaan ole osannut ajatella. Mitä pidemmälle sairaus on mennyt, sen voimakkaammaksi mulle on tullut Tunne, ettei vanheta yhdessä.

Alkuaikoina kuunneltiin tosi paljon Kaija Koota. Varsinkin yks biisi kolahti meihin molempiin umpirakastuneisiin. Se biisi on Kaija Koon "Jos sua ei ois ollut". Siinä lauletaan, että "jos sua ei olis ollut, olisin keksinyt sut. Ois susta samanlainen tullut, mitään en ois muuttanut." Alkuaikoina ajateltiin ihan oikeasti, että ollaan löydetty täydelliset puoliskot toisillemme. Ja kai me ollaankin täydellisiä toisillemme. Biisin loppuosa kolahti muhun jo silloin, koska mulla oli se Tunne.

Paskaahan tämä on. Tämä nyt vaan meni näin. Näin on kohtalo tai joku muu määrännyt. Tärkeintä kai on, että ollaan yhdessä ja rakastetaan viimeiseen asti. Elämä on tehty elettäväksi ja se pitää ottaa vastaan, mitä se antaa. Suren ihan eniten Jeremiasta, mistä kaikesta pieni poikaseni jää paitsi. Lapselle tämä on julmaa ja väärin. Aikuiset selviää kyllä. Aikuisia nämä vastoinkäymiset kasvattaa, mutta että pieneltä pojalta viedään isä aivan liian varhain. Oman isäni kuolema 1½ vuotta sitten oli ihan kamalaa, ja monesti sen jälkeen olen isää kaivannut ja tarvinnut ja mä olen sentään aikuinen jo. Jeremiaksella on niin paljon vielä elämää ja lapsuutta ja kasvamista edessä. Mistä mä tolle pojalle miehen mallin keksin, kun mun oma isäkin on kuollut. Ja äiti tekee taas lähtöä avokkinsa luota. (Toivottavasti nyt lopullisesti).

Mietin jo valmiiksi myös sitä omaa markkina-arvoa sinkkumarkkinoilla, sitten kun sen aika on. Edessähän se on, se on nyt melkosen varmaa. Olen varmasti sitä kuuminta hottia. Nuorena leskeytynyt, äijäytynyt, venähtänyt ja kulahtanut yhden lapsen yh. Enkä kyllä oikein osaa enkä haluakkaan vielä tässä vaiheessa ajatella semmosia asioita, mutta eiköhän se ihan luonnollista ole, etten loppuelämäänikään yksin vietä. Olen kuitenkin vasta 25 vuotta. Miten helvetissä kukaan mies kuitenkaan koskaan pystyy hyväksymään sen, että mun elämäni rakkaus on ollut ja vasten tahtoani mennyt? Enkä varmasti koskaan pysty unohtamaan tai lopettaa rakastamista ja kaipaamista. Pystyykö sellaista kukaan ymmärtämään?

Ja tuntuu tosi tosi tosi typerältä miettiä näitä asioita nyt jo, koska Jimmy elää vielä. Sitä ei tiedetä kuinka kauan, mutta silti elää vielä. Jotenkin sitä vaan kai järkytyksestään pikakelaa oman elämänsä ajatuksissaan eteenpäin, ja miettii, millaista se on 5vuoden, 10vuoden tai 15vuoden kuluttua.

No, sama se. Nyt se on paskaa ja tästä suosta pitää nyt jotenkin nousta.

Laitoin pomolle jo viestin, että tartten nyt pari päivää saikkua tai palkatonta vapaata tai jotain. Olen ihan tosi rikki ja lamaantunut En mä oo työkykyinen, mun pitäs hoitaa ihmisiä ja mä oon ihan hoidon tarpeessa itsekin.

Kaija Koo: Jos sua ei ois ollut

jos sua ei ois ollut
niin olisin keksinyt sut
ois susta samanlainen tullut
mitään en ois muuttanut

ohikulkijat luulee
minun seinille puhuvan
tyhjyyteen he sanovan mun kuulee
sua aina rakastan

tahdon susta kiinni pitää
vaikken sua oikeasti enää nää

en tahdo irtikään päästää
taas ilmestyt vierellein
on pakko itseään säästää
sen velkaa sulle jäin

olet joka ikinen yön ääni
kukkamerestä poimin sut
hyvä ajatus sisällä mun pääni
kun elämä on suuttunut

oot valona mun tiellä
silloin kun on vaikeaa
hullummaksi olisin tullut vielä
jos sua ei ois ollutkaan

jos sua ei ois ollut
niin olisin keksinyt sut
vuoteeseeni kuvitellut
sulle kadulla puhunut

hiljaisuutena öissä
ääriviivoissa pihakoivun
ilman sua oon kuin vöissä
ilman sua lakastun

saanhan susta kiinni pitää
vaikken sua oikeesti enää nää

en tahdo irtikään päästää
taas ilmestyt vierellein
on pakko itseään säästää
sen velkaa sulle jäin

olet jokaikinen yön ääni
kukkamerestä poimin sut
hyvä ajatus sisällä mun pääni
kun elämä on suuttunut

oot valona mun tiellä
silloin kun on vaikeaa
hullummaksi olisin tullut vielä
jos sua ei ois ollutkaan

ei sua minusta voi erottaa
jäät osaksi mieleni maisemaa

kiitos
kun olit totta hetken
nyt mun täytyy tästä jatkaa
vierelläni teet loppuretken
vaikka se olis kuvitelmaa

olet jokaikinen yön ääni
osa lempeää valon kajoa
kesäsateena saavut elämääni
en kuivuuteen hajoa

oo valona mun tiellä
silloin kun on vaikeaa
hullummaksi olisin tullut vielä
jos sua ei ois ollutkaan


Menin ensimmäistä kertaa sädesairaalaan reilu vuosi sitten.

Katsoin sivusilmällä vilkaisten yleisöpuhelimen tasolle, että mikäs lappu se siinä on. Uteliaisuus voitti, ja menin katsomaan. Luin takakannesta runon, joka meni jotenkin näin.

Ei niin suurta surua ettei ilo voita. Ei niin pimeää yötä ettei päivä koita

Käänsin paperilapun toisin päin. Se oli erään yhdistyksen esite. Mulle tuli tosi spooky olo, meni kylmät väreet, heitin paperin käsistäni ja mietin, että onkohan tämä joku enne.

Se oli enne. Se esite oli Jyvässeudun nuoret lesket ry:n esite.