Mä oon pohtinut tosi paljon, oisko kumpi parempi. Joidenkin mielestä ollaan tosi onnekkaita, kun saadaan valmistautua. Mä näen kanssa asian niin, että ollaan tavallaan tosi onnekkaita. Voidaan jollain tasolla valmistautua, vaikka kuolema niin vasten kasvoja lopullisuudellaan kuitenkin tulee, sitten kun tulee. Mutta tämän rankkuus huolettaa jo valmiiksi. Tämän asian kanssa joudutaan elämään kuukausia, ehkä jopa vuosia. Odottaen vain, koska se pahin tulee lähemmäs ja lähemmäs. Työssäni olen seurannut paljon syöpäpotilaiden saattohoitoa, ja niin valitettavan hyvin tiedän, miten hidas ja tuskainen, mielestäni jopa kiduttava kuolema syöpäpotilailla on edessä. Onneksi nykyaikana panostetaan saattohoitoon ja viimeisten vaiheiden kivuttomuuteen tosi paljon.

Tavallaan olen myös miettinyt, että puolensa on molemmissa tyyleissä. Äkkilähdössä ja tässä pitkässä kaavassa, jossa ehtii valmistautua ja kuvailla videoita. Ehkä sen yhteisen loppuajan ja muistojen tallettamisen hinta on tämä kuukausien ja vuosien kärsimys. Ja taas "äkkilähdön" hintana se, ettei pysty ennakoimaan, varautumaan millään tavalla. Noh, harvoin tässä elämässä muutakaan ilmaiseksi saa, joten hinta on maksettava siitä, mitä se kohtalo nyt sattuu eteen tyrkkäämään.

Tavallaan tuntuu, kuin eläisin jonkun muun elämää. Ei mun elämän pitänyt mennä näin.