Eilen tuntui siltä, että en todellakaan jaksa.
Jouduin siis perjantaina harjoittelun sijasta töihin, aamuvuoroon.
Lisäksi piti tuurata lauantain iltavuoro, joskin hyvästä syystä.
(työkaverilla tosi voimakas raskauspahoinvointi
mikä on ihan mielettömän ihana juttu, lähes 2-vuotta sitä heille
odoteltiinkin) Sunnuntaille olin myös lupautunut iltaan töihin.
Noh. La-su välisenä yönä mitattiin Jeremiaalta kuumetta 37,4. Sain
kuitenkin itse nukkua jopa puoli kymmeneen asti. Jimmy nousi aamulla
Jeremiaan kanssa. Päivällä kuumetta oli kuitenkin jo 38,8. Jimmy
pinnisti sitten kaikki voimansa, että jaksoi touhuta pojan kanssa
päivän kotona, ettei tarvitse kuumeista lasta viedä mummolaan hoitoon.
Eilen ajelin töistä kotiin joskus 21.30 aikaan, kun alkoi kesken
nelostien luppaamaan silmät kiinni. Väkisin piristäydyin sen verran,
että sain kasattua itseni. Tajusin hämärästi, että nyt alkaa olemaan
henkiset voimavarat loppu. Laitoin hyvälle (miespuoliselle)
ystävällekin viestin, että nyt taitaa olla niin, etten enää jaksa. Hän
vastasi ihanasti. Teki mieli vain alkaa itkemään, mutta sinnittelin
kotiin asti. Kotiin päästyäni ehdin sanoa Jimmylle, että nyt en enää
jaksa, ja aloin itkemään. Itkin makuuhuoneen lattialla varmaan vartin
ja lähdin nukkumaan.
Yöllä Jeremias kömpi viereen. Reagoin, että onpa kuuman tuntunen.
Mittari korvaan, lukemat 39,5. Pronaxenia kehiin ja juotavaa tyrkyttäen
loppu yö. Miehellekin nousi lämpöä. Aamulla käytiin lääkärissä,
korvatulehdus TAAS vasemmassa korvassa. Edellinen oli molemmissa kk
sitten.
Keskussairaalastakin soittivat. Veriarvot romahtaneet mieheltä (mikä
kyllä jo lämmönnoususta pääteltiinkin...), joten tervetuloa
vapunvietoon sädesairaalan os 31:lle. Sinnehän siis oli miehen mentävä.
Täälläpä sitä sitten. Yksin kotona, kuumeisen ja korvatulehduksisen
lapsen kanssa. Hoidossa vielä omien kahden cockerin lisäksi kaverin 2
labbista. Kaiken toki kruunaase, että olen jo valmiiksi itse ihan
finaalissa.
Jaksamisen hätäapukeinoksi ajattelin ensi alkuun päättää, että eteisen
remontti olkoon kesken nyt sen aikaa, että saadaan tärkeämmät asiat
kuntoon (mun koulurästit), ja sen lisäksi otan yhteyden äitiini, ja
sanon, että nyt en jaksa, josko se ottaisi ensi viikonloppuna
jeremiasta, että saisin aikaa tehdä noita kouluhommia. Tiedän
nimittäin, että ahdistus ei helpota, ennen kuin saan noita tekemättömiä
hommia alta pois. Ne kun on pakko tehdä kuitenkin. Juuri nyt niiden
paljous tekee aloittamisesta lähes ylivoimaisen vaikeaa. Tuntuu, että
on mahdotonta löytää se langan pää, mistä umpisolmua alkaisi selvittää.
Ja ihan ensimmäiseksi avuksi ostin itselleni tänään 3 siideriä, jotka
aion juoda saunan lauteilla _yksin_ rentoutuen. Ehkä huomenna on jo
parempi mieli?
Ehkä tästä selvitään. Hyvällä tuurilla jopa hengissä. Järjissä
pysymisestä ei liene enää toiveita, väsyttää jo niin kovasti ja
ahdistaa.
maanantai, 30. huhtikuu 2007
Kommentit