Eilen tuntui siltä, että en todellakaan jaksa.

Jouduin siis perjantaina harjoittelun sijasta töihin, aamuvuoroon. Lisäksi piti tuurata lauantain iltavuoro, joskin hyvästä syystä. (työkaverilla tosi voimakas raskauspahoinvointi mikä on ihan mielettömän ihana juttu, lähes 2-vuotta sitä heille odoteltiinkin) Sunnuntaille olin myös lupautunut iltaan töihin.

Noh. La-su välisenä yönä mitattiin Jeremiaalta kuumetta 37,4. Sain kuitenkin itse nukkua jopa puoli kymmeneen asti. Jimmy nousi aamulla Jeremiaan kanssa. Päivällä kuumetta oli kuitenkin jo 38,8. Jimmy pinnisti sitten kaikki voimansa, että jaksoi touhuta pojan kanssa päivän kotona, ettei tarvitse kuumeista lasta viedä mummolaan hoitoon.

Eilen ajelin töistä kotiin joskus 21.30 aikaan, kun alkoi kesken nelostien luppaamaan silmät kiinni. Väkisin piristäydyin sen verran, että sain kasattua itseni. Tajusin hämärästi, että nyt alkaa olemaan henkiset voimavarat loppu. Laitoin hyvälle (miespuoliselle) ystävällekin viestin, että nyt taitaa olla niin, etten enää jaksa. Hän vastasi ihanasti. Teki mieli vain alkaa itkemään, mutta sinnittelin kotiin asti. Kotiin päästyäni ehdin sanoa Jimmylle, että nyt en enää jaksa, ja aloin itkemään. Itkin makuuhuoneen lattialla varmaan vartin ja lähdin nukkumaan.

Yöllä Jeremias kömpi viereen. Reagoin, että onpa kuuman tuntunen. Mittari korvaan, lukemat 39,5. Pronaxenia kehiin ja juotavaa tyrkyttäen loppu yö. Miehellekin nousi lämpöä. Aamulla käytiin lääkärissä, korvatulehdus TAAS vasemmassa korvassa. Edellinen oli molemmissa kk sitten.

Keskussairaalastakin soittivat. Veriarvot romahtaneet mieheltä (mikä kyllä jo lämmönnoususta pääteltiinkin...), joten tervetuloa vapunvietoon sädesairaalan os 31:lle. Sinnehän siis oli miehen mentävä.

Täälläpä sitä sitten. Yksin kotona, kuumeisen ja korvatulehduksisen lapsen kanssa. Hoidossa vielä omien kahden cockerin lisäksi kaverin 2 labbista. Kaiken toki kruunaase, että olen jo valmiiksi itse ihan finaalissa.

Jaksamisen hätäapukeinoksi ajattelin ensi alkuun päättää, että eteisen remontti olkoon kesken nyt sen aikaa, että saadaan tärkeämmät asiat kuntoon (mun koulurästit), ja sen lisäksi otan yhteyden äitiini, ja sanon, että nyt en jaksa, josko se ottaisi ensi viikonloppuna jeremiasta, että saisin aikaa tehdä noita kouluhommia. Tiedän nimittäin, että ahdistus ei helpota, ennen kuin saan noita tekemättömiä hommia alta pois. Ne kun on pakko tehdä kuitenkin. Juuri nyt niiden paljous tekee aloittamisesta lähes ylivoimaisen vaikeaa. Tuntuu, että on mahdotonta löytää se langan pää, mistä umpisolmua alkaisi selvittää.

Ja ihan ensimmäiseksi avuksi ostin itselleni tänään 3 siideriä, jotka aion juoda saunan lauteilla _yksin_ rentoutuen. Ehkä huomenna on jo parempi mieli?

Ehkä tästä selvitään. Hyvällä tuurilla jopa hengissä. Järjissä pysymisestä ei liene enää toiveita, väsyttää jo niin kovasti ja ahdistaa.